Totaaliuupumus

Ensimmäisenä pahoittelen pitkää taukoa postauksissa. Mulla on valmiina odottamassa tekstiä ja kuvia, mutta niiden saaminen julkaisukuntoon on ollut sula mahdottomuus, koska meidän perheeseen on saapunut kutsumaton vieras nimeltään uupumus.
Muitakin nimiä tälle ikäväle tyypille on varmasti keksitty. On se sitten väsymys, loppuunpalaminen, välikuolema, finaaliolo tai mikä tahansa, niin meihin se iski kuun vaihteessa ihan totaalisesti. Väärään aikaan, väärään paikkaan...



Kävimme aprilli viikonloppuna rentoutumassa Tallinnassa, minä ja mies... no ei me oikeasti rentouduttu, vaan hyvin syömisen ja hieronnassa käynnin lomassa kiersimme keittiömyymälöitä, rakennus-ja puutarvikeliikkeitä, laattakauppoja, sisustustarvikemyymälöitä ja putkiliikkeitä. Ajatus oli ihana ja kaunis, mutta toteutus itsensä väsyttämistä ja rakennusprojektin ja homehelvetin ympärillä pyörimistä. Reissun jälkeen se uupumus iski, lupia kyselemättä...


Ensin tuli suuttumus itseen. Miksi me lähdettiin mihinkään, käytettiin reissuun rahaa, joka loppuu muutenkin jokatapauksessa kesken, hukattiin energiaa, vaikka sitä tarvittaisiin raksalla, kulutettiin kallisarvoista aikaa, joka meidän projektissa on muutenkin kortilla. Miksi sitä ja miksi tätä...

Seuraavaksi tuli epätoivo koko projektiin ja elämään yleensä, miten rahat riittää-ei mitenkään, miten aika riittää-ei riitäkään, miten jaksamme projektin loppuun-huonosti.
 
Sitten tuli väärinkohdeltu "epäreiluusolo", mitä pahaa me ollaan tehty, että tämä kaikki sattui meille, miksi niin monet muut ei sairastu homeesta, vaan saavat elää normaalielämää saamatta oireita millon mistäkin paikasta, kirjastosta, postista, ulkoa, naapuritalon purkutyömaasta, kauppajonossa edelläolijan vaatteissa tuoksuvasta homeesta, tai ihan vaan kaupan pesuaineosaston kemikaalikoktaileista..
miksi meille on tullut tälläinen loppuelämän herkkyys ja rajoitteet, jotka vaikuttaa lastenkin elämässä ihan kaikkeen tekemiseen, harrastuksiin, hoitopaikan valintaan, opiskelumahdollisuuksiin, ihan kaikkeen.  Kylässä käyminenkin voi olla mahdotonta, kun kaverin koti tai kodin materiaalit tai vaikka ihan siellä kodissa käytetty pyykinpesuaineen tuoksu vaatteissa voi aiheuttaa oireita. Sano siinä sitten ystävälle, että sori, tuun kipeäksi sun kodissa.. 

Sitten tuli itsesyytökset, huono omatunto lasten vuoksi, ei lasten kuuluisi joutua luopumaan kodistaan, tavaroistaan ja tutuista asioista. Miksi me ei huomattu talon ongelmia ajoissa, miksi ei saada nauttia perheenä omasta tuvasta ja omasta luvasta, vaan eletään tälläistä irtolaiselämää murheineen. Miksi tämänkin raskauden täytyy sisältää pelkoa ja suurta huolta huomisesta.
Positiivinen ajattelu ei ole ollut se ihan päälimmäinen voimavara muutamana viimeviikkona.

Realiteetit ei nyt kohtaa meidän vaaleanpunaisia unelmia sitten millään.
Timpuriporukan mukaan meidän kotikaan ei tule valmistumaan meidän asettamassa aikataulussa, eli vauvan syntymän aikaan asumme vielä täällä evakossa.
Rahat ei riitä alkuunkaan, vaikka joka vaiheessa kaikin mahdollisin tavoin olemme yrittäneet säästää hyvällä suunnittelulla mahdollisimman paljon. Materiaaleissa on vaikea säästää, koska halvimmat rakennusmateriaalit ovat niitä eniten allergisoivia "myrkkykemikaalimössöjä".



Suurimpana ongelmana on sitten nämä omat voimavarat, jotka ei juuri tällähetkellä tunnu riittävän projektin loppuunviemiseen millään.. Helkkarin huono yhtälö, koska omia voimia pitäisi rahapulan takia pystyä käyttämään maksimaalisella teholla, vieras työvoima maksaa rahaa, jota meillä ei ole. Asuminen evakossa on paitsi kallista, myös kuluttavaa välimatkan vuoksi ja lasten koulumatkan takia, eikä tässä muutenkaan tunne oloaan kotoisaksi missään, kun oma koti on keskeneräinen työmaa ja tämä nyt on väliaikaiskämppä.

Aina tähän asti ollaan jaksettu miehen kanssa tsempata toinen toistamme, mutta nyt ensimmäistä kertaa väsymys iski molempiin yhtäaikaa. Toki tuetaan toinen toistamme täysillä, mutta se täysillä on näin väsyneenä vähän hitaampaa... minä vielä raskaushormonien armoilla, väsymystä senkin vuoksi ja pinnakin lyhyempi. Lisäksi raskaus tuo elämään kaikkea "pikku" vaivaa ja kremppaa, joista supistusherkkyys ei ole ihan se kivoin ja vaarattomin juttu tällä stressimäärällä. Neuvolan ohjeena paljon lepoa kuulostaa kivalta, mutta toteutukseen en vielä oikein ole pystynyt. Sanomattakin lienee selvää, että siitäkin tulee huono omatunto.


Ei me luovuteta, se ei ole vaihtoehto. Vanhemmuus jo yksistään tuo tähän sen pakko pärjätä- aspektin. Mutta uudelleen joudutaan jostain ne voimat kaivelemaan, joudutaan etsimään ja pyytämään apua, nielemään ylpeytemme, kiusaamaan ystäviä ja läheisiä. Joudutaan myös myöntämään itsellemme ja lapsillekin, ettei jaksaminen ole välttämättä ehtymätön luonnonvara ja että joskus on ehkä ihan ok väsyä, hengähtää ja tehdä uusi toimintasuunnitelma. Ehkä siihenkin apu jostain löytyy.

Yritä sinäkin jaksaa mukana lukemassa, sekin tsemppaa meitä! Kiitos jokaiselle lukijalle olemassaolosta <3
lupaan postailla seuraavaksi niitä positiivisia projektin etenemisuutisia! :)
Rakas miehenikin on luvannut ainakin vierailla kirjoittamassa välillä miesnäkökulmaa.. ehkä saan hänet houkuteltua kirjoittamaan enemmänkin..


Terkuin, Anna

Blogi löytyy facebookista klik!  käyhän tykkäämässä sivusta ja ilahduta päivääni :)