Nyt se alkaa pikkuhiljaa sisäistymään. Me tosiaan asutaan vuokralla kaupungissa kerrostaloasunnossa.
Me, jotka vaaleanpunaisten maalaisunelmien saattelemana maaliskuussa muutimme omalle maatilalle, miehen papan rakentamaan rintamamiestaloon.
Me, jotka pienet päät täynnä ideoita omavaraistaloudesta, peltojen luomuun siirtämisestä, pullantuoksuisesta uusperhe idyllistä ja vanhan talon hiljalleen remontoinnista muutimme maalle toteuttamaan itseämme.
Me, jotka vuosien räpiköinnin jälkeen olimme löytäneet onnen toisistamme, perheestä ja yhteisen elämän rakentamisesta.
Nyt me asutaan kaupungissa, kaukana kodista, keskimmäisen lapsen koulusta,
pelloista, kotieläimistä. Kaikesta, josta oltiin unelmoitu.
Kerrostaloasunnossamme on yli 100 neliötä, kaikuvaa, tyhjää tilaa. Meillä on patjat lattialla, uudet peitot ja tyynyt, yhdet petivaatteet. Keittiössä lahjaksi saatu ruokailuryhmä ja olohuoneessa tv ja sen alla taso, jotka molemmat yskittää... me ja meidän unelmat ollaan kohdattu vihollinen nimeltä home.
Home oli vuosien varrella valloittanut talomme melkein kauttaaltaan, home tuhosi irtaimistomme kokonaan, ainoastaan osa astioista saatiin pelastettua. Sekä se yskittävä tv ja sen taso. Homemyrkyt ei lähde pesemälläkään.
Viisihenkisen perheemme jokainen jäsen sairastui homeesta. Vatsavaivoja, päänsärkyä, huimausta, korvatulehduksia, allergioita, kuumeilua, puheen puuroutumista, univaikeuksia, ihottumia... listaa voisi jatkaa loputtomiin, vaikka ehdimme asua talossa vasta muutaman kuukauden.
Sädesieni, meidän perheen todeksi tullut painajainen.
Tämä blogi on meidän tilan, maalaisunelmien ja kauniiksi tarkoitetun kodin romahdus- ja uudelleenrakentamistarina. Tervetuloa mukaan!
